Historia
Asutushistoria ja maan kohoaminen
Kokemäenjoki on luonnon ja kulttuurin ikivanha vesitie. Joen historia lasketaan alkavaksi noin 7000 vuoden takaa ajalta, jolloin Itämeri oli ns. Litorinamerenä. Ensimmäiset asukkaat tulivat joenrantaan hyvin pian jokiuoman synnyttyä. Noin vuoteen 500 eKr kestäneellä kivi- ja pronssikaudella joessa kalastettiin ja sitä käytettiin kulkemiseen. Varhaisella rautakaudella 500 eKr – 400 joen yläjuoksun rantoja asutettiin jo pysyvämmin ja asutus tiheni jatkuvasti myöhemmällä rautakaudella 400 – 800 jKr. Linkki: Suuri joki
Uudisasutus oli voimakasta keskiajalla 800 – 1500 luvuilla ja etenkin keskiajan jälkipuolella, jolloin se levisi keskusvesistön rannoilta myös sisämaahan. Uudella ajalla jatkunut uudisasutus ja peltojen jatkuva raivaus loivat vähitellen laajat peltoaukeat, ns. pitäjänaukeat. Kokemäenjoen varren muinaiset pitäjät Kokemäki, Huittinen ja Sastamala olivat laajoja alueita, jotka kaikki ulottuivat meren rannikolle saakka.
Samalla Kokemäenjoen varrelle muodostui useita kauppapaikkoja. Kokemäellä sijaitsi Teljan kauppapaikka, joka lienee syntynyt 1000- tai 1100 luvulla. Maakunnan miehet kokoontuivat sinne kauppa-asioissa, jolloin pidettiin myös maakuntakokous. Tammikuiset talvimarkkinat, joita alettiin kutsua henrikinmarkkinoiksi, olivat sopiva kokoontumispaikka maassa, jossa liikkuminen talvella lumen ja jään aikaan oli helpointa.
Kokemäellä sijaitsivat myös hallinnollinen ja kirkollinen keskus, Kokemäenkartano ja puolustuksellinen Kokemäenlinna, jotka liittyivät kiinteästi toisiinsa. Kartano oli pitkät ajat 1300- ja 1400-luvuilla Suomen piispojen hallussa ja kaikesta päättäen se kuului noin sadan vuoden jakson Suomen keskiaikaisille kirkkoruhtinaille. Myöhemmin 1500-luvulla Kokemäenkartanosta tuli Satakunnan kuninkaankartano, jossa Juhana-herttuan hoviseurue asui Turun linnan ohella. Keskiaika toi maisemaan myös kivikirkkoja, jotka muodostuivat pitäjänkeskuksiksi.
Nykyisen Kokemäen keskustan alue oli aikanaan merenrantaa kallioineen ja poukamineen, joilla kivikautinen pyyntikansa asusteli. Nykyisen Kokemäenkartanon tienoilla aukeni samanlainen laaja ja monijuopainen suistomaa kuin nykyisin Porin länsipuolella. Maan jatkuva kohoaminen muokkasi maisemaa. Aikanaan voitiin nousta kookkaillakin aluksilla jokea pitkin Teljan markkinapaikalle saakka, mutta koskien jyrkkeneminen ja jokiväylien madaltuminen tukki pian aluksilta tien. Teljan aseman peri 1300-luvulla Ulvilan kaupunki ja 1500-luvulla hallinnollinen ja kaupallinen keskus siirrettiin Poriin.
Joen hyödyntäminen ja tulvat
Kokemäenjoen ja sen sivujokien koskien voimaa käytettiin pitkään myllyjen pyörittämiseen, rakennettiin sahoja, puutavaraa uitettiin ja asutus lisääntyi. Suuren joen ja sen sivujokien putouksissa pyöri Kokemäen alueella 1700 -luvulla liki kuusikymmentä vesimyllyä jauhamassa viljaa. Myös tuulimyllyt pieksivät tuulta avarilla aukeilla.
Kokemäenjoella liikuttiin aikoinaan myös purjelaivoilla ja myöhemmin höyrykäyttöisillä siipiratasaluksilla. Joen madaltuessa laivat purettiin aluksi Kivinissä ja Pihlavassa, kunnes Porin ulkosatama siirtyi 1700-luvun puolivälissä jokisuulla olevaan Reposaareen.
Samoihin aikoihin ryhdyttiin pohtimaan tuhoisien kevättulvien lannistamista koskien perkauksen avulla. Ensimmäiset räjäytykset ja perkaukset tapahtuivat 1750-luvulla ja erilaiset tulvasuojelutyöt ovat jatkuneet meidän päiviimme saakka. Sanotaan, että jokainen joen koski on perattu ainakin kahteen kertaan. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina suunniteltiin myös joen oikaisua Huittisten tienoilta Kokemäelle ja 11 km pituista Kravi-kanavaa alettiinkin rakentaa suurena julkisena työnä. 1800-luvun ensimmäisinä kesinä kaivannolla työskenteli tuhansia ruotusotamiehiä. Kaivaustöiden kustannuksien peittämiseen käytettiin sotalaitoksen ns. valmiuskassaa. Venäjän hyökätessä Suomeen talvella 1808 oli kassa tyhjä. Kanava ei koskaan valmistunut, mutta sen jäännöksiä on vielä näkyvissä Ylistaron ja Raijalan kylien välillä.
Kokemäenjoen kalasaaliit olivat kuuluja. Lohta ja siikaa nostettiin joesta valtavia määriä, ja saaliinjaosta käytiin ankaria kiistoja. Joen rannoilla nähtiin kalatoe ja lohiporras toisensa jälkeen. Kalastusoikeus oli jaettu taloille tarkasti määritellyin päivin. Kirkko ja kruunu olivat verottamassa osuutensa päältä pois. Kokemäenjoen alajuoksun nuotta- ja toekalastus työllisti 1880-luvulla satakunta miestä ja lohen vuosisaaliit olivat keskimäärin 20-30 tonnia ja siian 60 tonnia. Siikaa ja lohta pyydettiin nuotalla, merralla, lipolla ja ruonalla.
1800 –luvun lopussa saaliit alkoivat selvästi vähentyä ja muutamassa kymmenessä vuodessa Kokemäenjoen vaelluskalakannat heikkenivät lähes olemattomiin ja joen oma lohikanta kuoli sukupuuttoon. Kokemäenjoen kalastuksen historiaan kuuluu myös Ulvilan Sunniemen nuotta-apajasta vuonna 1914 saatu 152-kiloinen ja 265-senttinen sampi.
Kokemäenjoki on ollut myös hyvä nahkiaisjoki ja 1900-luvun alkupuolella nahkiaissaalis oli vuosittain lähes 200 000 kappaletta vuodessa. Vielä 1960-luvun lopulla saatiin vuosittain noin 60 000 nahkiaista. Saaliiden aallonpohja koettiin 1980-luvun alkuvuosina, jolloin saatiin vain muutama tuhat nahkiaista vuodessa. Vuosikymmenen puolivälissä saaliit kääntyivät nousuun ja vuonna 1999 saalis oli noin 68 800 kpl ja nykyään saalis on arviolta 100 000 kpl vuodessa.
Ravustus yleistyi 1800-luvun loppupuolella ja Kokemäenjoen vesistöstä tuli maamme tärkein rapuvesistö. Vuosina 1907-1908 rapurutto kuitenkin levisi jokeen ja Suomen rapuvienti laski vuoden 1906 13,5 miljoonasta ravusta vuoden 1909 2,8 miljoonaan. Pääosa tästä vuosiviennin alenemisesta johtunee rapujen katoamisesta Kokemäenjoen vesistöstä. Rapuja pyydettiin vielä 2000 –luvulla Kokemäenjoen sivujokien vesistä, mutta esim. Harjunpäänjoesta rapurutto romahdutti hyvän rapukannan vuonna 2005.
Kokemäenjoen vesistöalueen metsiä on käytetty pitkään mm. rakentamiseen, lämmitykseen, tervanpolttoon ja mm. Leineperin ruukin energian tuotantoon. Metsärikkauksien hyödyntäminen voimistui 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä, jolloin Reposaaren, Seikun ja Pihlavan höyrysahat aloittivat toimintansa. Vuonna 1876 perustettiin Kokemäen Uittoyhtiö, joka otti uitettavakseen Pyhäjärven rannoilta ja alempaa vesistöjen varsilta tullutta puutavaraa. Tukit uitettiin irtouittona ja esim. Kokemäen alueella oli useita suuria tukkien varastolaareja. Kesäisin virralle työhön saapuvat tukkilaiset värittivät kylien elämää; uittopuomit reunustivat rantoja ja loputtomat tukkiarmadat uivat kohti merta. Vuosien 1926 ja 1950 välillä uitettiin vuosittain yli 2,5 miljoonaa tukkia. Maantie- ja rautatiekuljetukset hiljensivät vähitellen yhteisuitot, jotka päättyivät vuonna 1967.
Joki valjastettiin energiantuotannolle 30 vuoden aikana alkaen vuonna 1921, jolloin rakennettiin ensimmäinen voimalaitos Äetsään. Harjavallan voimalaitoksen valmistuminen vuonna 1939 ja voimalaitoksen rakentaminen Kokemäen Kolsiin vuonna 1945 muuttivat olennaisesti myös jokimaisemaa. Vuonna 1950 rakennettiin viimeinen, Tyrvään voimalaitos Vammalan Hartolankoskeen.
Voimalaitospatojen yläpuolella veden pinta nousi usealla metrillä, monet saaret ja luodot katosivat pinnan alle. Tulvat ja jäidenlähdöt olivat aikaisemmin repineet rantojen kasvillisuuden jättäen paikalle vain harmaan savikon. Tulvat kuuluvat jokiekosysteemin luontaiseen elämään. Tulvien rannoille nostamat ravinteet ovat luoneet reheviä rantaniittyjä ja –lehtoja, joista suurin osa on myöhemmin raivattu pelloiksi.
Kokemäenjoen kevättulvista ovat eniten kärsineet Huittisten seudun viljelymaat ja myös Loimijoki tulvii Loimankosken yläpuolelle. Myös Pori on kärsinyt tulvista, joita ovat aiheuttaneet etenkin jää- ja hyydepadot. Talven 1974 - 1975 pahojen tulvien jälkeen vesihallitus ja muut viranomaiset alkoivat työn tulvavahinkojen pienentämiseksi. Joen rannoille on rakennettu penkereitä ja laadittu suunnitelmia tulvatuhojen estämiseksi. Viimeksi Porissa tulvi vuonna 2007, mutta se ei johtunut Kokemäenjoen tulvasta vaan rankkasateesta 12.8.2007.
Jokiveden käyttö ja kuormitus
Kokemäenjoen vettä on pitkään käytetty juomavetenä sekä mm. kasteluun ja käyttö on vielä nytkin lisääntymässä. Porissa vesilaitos on pumpannut Lukkarinsannasta vettä vesijohtoverkkoon vuodesta 1935 vuoteen 1977 saakka, josta lähtien Kokemäenjoki on toiminut varavesilähteenä. Nykyään Pori saa tekopohjavettä Harjakankaalta, mutta Turku ja Rauma puolestaan käyttävät Kokemäenjoen vettä tekopohjavesilaitosten raakavetenä.
Ensimmäiset viemärit rakennettiin Poriin 1800-luvun lopussa ja jätevedet sekä sadevedet johdettiin 1960 luvun lopulle saakka samassa putkistossa suoraan Kokemäenjokeen. Nykyään jätevedet ja sadevedet kulkevat erillisviemäröinnin kautta pääasiassa Luotsinmäelle, jossa jätevesiä on puhdistettu vuodesta 1976 alkaen. Yhdyskuntien jätevesiä on puhdistettu pitkään myös muissa joen varren kunnissa. Viime vuosina on rakennettu pitkiä siirtoviemäreitä ja jätevedenpuhdistusta on keskitetty ja tehostettu mm. Porin seudulla. Vuosina 2008-2010 rakennettiin 32 km pituinen siirtoviemäri välille Harjavalta-Nakkila-Ulvila-Pori ja laajennettiin Luotsinmäen jätevedenpuhdistamoa. Myös Huittisten - Sastamalan välille ja Kiikoisten-Kokemäen välille on tarkoitus rakentaa siirtoviemäri lähivuosina.
Myös teollisuus on sijoittunut 1800-luvulta lähtien Kokemäenjoen varteen ja kuormittanut osaltaan jokea. Joen varressa on sahattu puutavaraa, tehty sellua, paperia, kartonkia, kuitulevyä ja kuitukankaita, jalostettu nahkaa ja puuvillaa, sulatettu ja jalostettu metalleja ja valmistettu titaanidioksidipigmenttiä ja perunatärkkelystä. Osa tehtaista on lopettanut toiminnan, osan jatkaessa edelleen tuotantoaan. Teollisuudessa on vuosien varrella tehty mittavia investointeja jätevesien puhdistamiseen ja niiden määrän vähentämiseen. Teollisuus käyttää jokivettä edelleen myös mm. jäähdytykseen.
Maataloudessa tapahtui nopea koneellistuminen ja tehostuminen 1950-luvulta lähtien, jonka seurauksena maatalouden erikoistuminen ja keinolannoitteiden käytön kasvu merkitsivät ympäristökuormituksen lisääntymistä 1970-luvun puoliväliin saakka. Sijoituslannoitus ja muut vesiensuojeluun vaikuttaneet toimenpiteet ovat vakiinnuttaneet tai jossain määrin laskeneet ns. hajakuormitusta viime vuosikymmenten aikana. Myös peltoala on vakiintunut kun vielä 1950 - 1970-luvuilla yleiset järvenlaskut ovat päättyneet.
Tukinuitto aiheutti Kokemäenjoella voimakasta orgaanista kuormitusta 1960-luvulle saakka, mutta nykyään metsätalous kuormittaa lähinnä latvavesistöjen puroja ja lampia. Latvavesistöjen varsilla on myös joitain turvetuotantoalueita, jotka kuormittavat vesistöjä paikallisesti.
Jokiveden laatu
Kokemäenjoen veden laatu on viime vuosina selvästi parantunut johtuen mm. taajamien ja teollisuuden jätevesikuormituksen vähentymisestä. Veden laadun parantumista tapahtui jo 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa mutta yleistila pysyi edelleen välttävänä. Ratkaiseva muutos tapahtui vuonna 1985, jolloin yläpuolisella reitillä loppui kahden sellutehtaan toiminta. Alajuoksulla sellutehdas lopetettiin vuonna 1991. Nykyiset jätevedet puhdistetaan biologisesti, mikä on johtanut BHK -kuormituksen pienentymiseen. Kuormituksen vähentyminen näkyi välittömästi happitilanteen parantumisena ja metsäteollisuuden jätevesien leiman pienentymisenä.
Myös ravinnepitoisuudet ovat pienentyneet merkittävästi 1970-luvun alkuun verrattuna. Erityisesti kokonaisfosforikuormitus on laskenut merkittävästi 1970-luvun arvoista, mutta viime vuosien aikana kuormituksessa ei ole tapahtunut enää suurempia muutoksia. Kokemäenjoen veden yleislaatuun ja ravinnetasoon vaikuttaa tällä hetkellä merkittävimmin hajakuormitus. Erityisesti ylivalumien aikana vesi on sameaa ja runsasravinteista peltoalueilla tapahtuvien ravinnevalumien takia. Loimijoen valuma-alue on yksi merkittävimmistä Kokemäenjoen alaosan veden laatuun vaikuttavista tekijöistä.
Kirjallisuutta:
Pertola, E.: Kokemäki kirja. - Satakunnan painotalo. Kokemäki 1986.
Ristmeri, J.-P. (toim.): Vesi ja ihminen. 25 vuotta vesien suojelua. – Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Pori 1986.
Salo, U.: Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa. Kulttuurimaiseman vuosituhannet. - Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 677. Helsinki 1997.
Salo, U.: Kotimaakuntamme Satakunta: katsaus Satakunnan asuttamisen, organisoitumisen, talouden ja kulttuurin vaiheisiin. - Satakuntaliitto. Pori 1999.
Salo, U.: Ajan ammoisen oloista. Satakunnan ja naapurimaakuntien esihistoriaa. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1093, Tiede. Vammala 2008.
Perälä, H.: Kokemäenjoen ja Porin edustan merialueen yhteistarkkailu vuonna 2008. - Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry, Julkaisu 610. 2009.
